Hei vaan kaikille,
 
 
Alan jälleen pitään blogia 4vuoden tauon jälkeen.Oikeastaan tämän pitoon on nyt mahdollisuus kun vaimo ei kyttää mitä tänne kirjotetaan ja saa samalla purkaa sydäntä/tunteita/mitä vain.
Olen alle kolmekymppinen mies,alle 100.000 ihmisen kaupungista.Sen verran arkaa tavaraa saattaa tulla että pitää yrittää pysyä suht tuntemattomana.
 
Olen ollut kahdesti naimisisssa ja kahdesti eronnut,molempien naisten kanssa on yksi lapsi.Nuorempi lapsista on alle 2 vuotias,vanhempi lähtee kouluun syksyllä.
 
Ennen lapsia ja vaimoja elämä oli hurjaa,oli viinaa,huumeita(pilveä,vauhtia,pillereitä)sitä kesti jonku vuoden ku meno meni niin hurjaksi että alettiin ryösteleen liikkeitä,kun automurrot sun muut ei enää riittäny rahoittaan "harrastusta".
 
Kun meno oli sen verran hurjaa päätin muuttaa erittäin pienelle paikkakunnalle,jossa tapasin ensimmäisen vaimoni,tilanne rauhottui moneksi vuodeksi,kunnes tavallinen ja rauhallinen elämä kävi tylsäksi.Kävi ilmi ettei minusta ole tähän ja päätimme ottaa avioeron.Olimme kasvaneet molemmat erisuuntiin vuosien saatossa joten mitään dramatiikkaa ei ollut sen suhteen.
 
Kun erosimme,asuimme Pääkaupunkiseudulla,muuta ex päätti muutta minun vanhalle kotikunnalle.Päätin lopettaa työni ja muuttaa perässä jotta voisin tavata lastani säännöllisesti.Lapset ovat aina olleet mulle tärkein,kaikki muu tulee tokana.
 
No kun olimme molemmat muuttaneet takaisin nykyiselle paikkakunalle(eli mun entiselle synnyinsijoille)ei mennyt kauan kun meno meni mulla aika hurjaksi viinan suhteen.Huumeisiin en ole sen jälkeen koskenu sen jälkeen kun ne jätin alle kakskymppisenä.No päivinä kun lapseni ei ollu mulla niin bileet oli käynnissä koko ajan ja meno oli hurjaa.
 
No tätä kesti sellaset 4 vuotta,ennenku poksahti yks sisäelin, ja pahasti.Tehola oltiin melkeen kuukausi ja sairaalasa saman verran.No kun pois päästiin niin toipuminen kesti aikansa.
 
Tämän jälkeen tapasin vaimon nro.2.Ihan erinlainen kuin vaimo nro.1.Yritän tiivistää viimeiset 3 vuotta hieman lyhyeen,muuten tulee novellin pitunen alku.Kärsin jatkuvasta kivusta koko ajan,johon sain kokoajan voimakkaampia kipulääkkeitä.Tämän takapajulan lääkärit väitti ettei mulla ole mitään.
 
No nyt mut on leikattu pari kertaa ja jatkuva kipu on hävinnyt,mutta olen vielä riippuvainen kipulääkkeistä ja nyt uutena rauhottavista.Monesti tekis mieli "nollata" mutta kun alkoholia ei saa juoda niin vaihtoehdot ovat vähissä.Joten on pikkasen sorruttu vanhoihin tapoihin.En meinaa että huumeita käyttäsin uudestaan,mutta jonkuverran tulee syötyä noita nappeja ja kipulääkkeitä että pärjäis.
 
Tämänhetkinen tilanne on että olen yksin kotona,johon en ole tottunu moneen vuoteen ja se ahdistaa.Joten olen syönyt tänään reilun annoksen rauhottavia ettei hajottais niin paljon.Mulla oli syntärit joku aikaa sitte ja sillon tuli poltettua pilveä gramman verran,se oli suunnilleen kun olis juonu 7-8 kaljaa,ei sen kummempaa.Baarissaki tuli käytyä,mutta selvinpäin mua ei sinne saa,tarvii suojakännit tai vastaavat kun känniset ihmiset ei oo mukavia jos ite on selvinpäin.
 
Nyt edetään päivä kerrallaan,leikkauskipua on vieläki ja toleranssi kipu ja muihin lääkkeisiin on superkova,eli annos joka mulla nytki on päällä pitäs normi ukkelin pöhnässä 24/7,mutta ite en huomaa edes mitään hyvänolon tai euforian tunnetta.Mutta haluaisin tuntea sitä.Kaiken tämän kivun ja paskan ja erojen sun muiden jälkeen haluaisin tuntea jotain mukavaa.Joo tiedän se ei tule tai ainakaan pysy kemikaaleilla,mutta se on helppoa ja tällä hetkelllä ainoa keino pysyä kasassa.Terapiassa käyn viikottain purkamassa tunteita,koska jokupäivä haluaisin olla ilman kemikaaleja,pillerejä tai muita aineita.Mutta siihen päivään on aikaa.
 
Tästä seuraavat blogit kertoo mun jokapäiväisestä elämästä.Miten koen sen,miten sen jaksaa,miten se kohtelee minua ja minä sitä.Löydänkö enää rakkautta koskaan?Miten voisin,en käy töissä,koulussa,baarissa tai missään muuallamissä voisi tavata ihmisiä.Ulkonäöltäni olen aika rankka,mutta sisältä myös herkkä.Sen puolen tietää vain kourallinen ihmisiä.Lähinnä ex-vaimoni ja lapseni.